»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen kurottaa suutaan hänen huulilleen.
XXVI.
Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.
»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on kynsissäni ja niin ovat hekin!»
Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa — sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta huolenpidosta.
Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan puolittain maan sisässä oleviin kiviin.
Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen, vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei ole pelkuri.
Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan, nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.
Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui. Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti polvilleen eteenpäin.
Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta, mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla kömpiessään takaisin polulle.