»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon perheemme jäsenen kanssa.»
Eversti veti hänet polvelleen.
»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi, olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut, että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan tarvitse sitä pelätä.»
»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on vankilassa!’»
»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»
»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»
Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne olivat epäsuoria.
Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä äänekkäästi:
»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»
Pennington pyörähti häneen päin.