Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään luonteeseensa.
Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka, että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen, petollinen ja surkean nahjusmainen.
Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.
»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin. Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»
»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans
»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää, toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä, ne eivät ole toteutuneet.»
»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.
XXIX.
Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.
Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan vihollisen hyökkäyksiä vastaan.