Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta, jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa, ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin epäsuorasti.
Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin. Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.
Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä uusille samanlaisille retkille.
Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti satoja kertoja.
Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.
Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta, sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.
* * * * *
Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin, kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa. Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa, jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta, että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.
Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä, miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.
Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan, kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei rakastetulle olennolle.