»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta vuosilta eikä kuukausilta.»
»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden tuoksua — koko Ganadoa.»
»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»
»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen. Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä, käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä! Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle; mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele, millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon, ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia, valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»
»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä maaseudulta kaupunkiin.»
»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»
»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»
»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni, kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»
Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria suoraan silmiin.
»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.