»En käsitä sinua», vastasi Custer.
Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja surulliseksi.
»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.
»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä. En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»
»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties oikeassa.»
»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät sinusta niin paljon!»
»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään. Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää — ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»
»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen kuukauden kuluessa.»
Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.