»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»
Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»
»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi poistuakseen sisälle.
Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä. Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.
»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»
»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»
»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä, joita tarvitsisimme huomenaamulla.»
Pennington asteli edellä Crumbin autolle.
»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»