»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»
»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne, joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli syypää.»
Tyttö horjahti taaksepäin.
»Te valehtelette!» hän huusi.
»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin minusta!»
Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan menemään.
Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui pohjoiselle kuistille.
»Kuka siellä?» hän tiedusti.
Koputtaja oli tallimies.
»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan. On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»