»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme. Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»
Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot, on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.
Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa tyttärekseen.
»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»
Tyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»
Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.
Vähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.
»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»
»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies. Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä, se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»