Taaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.
»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan! Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»
Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.
Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan aukosta.
»Mitä haluatte?» hän kysyi.
»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»
»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»
»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella kello kymmenen!»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia myöten Sykomori-cañonia kohti.
»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi takaisin telttaansa.