XXXIV.
Shannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla ratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi hänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa kaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.
Ensimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka oli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti Shannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi seisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi näkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen, laahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin, ikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen, ikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen matkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.
Oli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi parhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja kiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei oltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle ja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.
Eversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa ja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että jotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.
»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan aamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin, näin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»
Heidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei rohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?
»Ilmoititko siitä leirissä?» kysyi Pennington.
»En — tulin suoraan tänne.»
»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti eversti.