Toiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan ruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.
»Custer! Custer!» Rouva Pennington huusi puolisoaan.
Kaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva Pennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten puistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen eversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli rouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli veren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli lahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.
»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit sen?»
Eversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut puhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti tehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin hän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin Shannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.
»Poika-parkani!» hän säälitteli.
Ne sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli vuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren liikkumattomia, kalpeita kasvoja.
»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua niin?» hän kuiskasi.
Eversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi korvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta äkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän epätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli oivaltanut, mitä oli tapahtunut.
»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän puhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä häntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»