Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi, että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa. Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.
Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän, kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui maahan, lähestyen sitten heitä.
»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.
Pennington nyökkäsi.
»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»
»Kyllä olen.»
»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»
»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»
Mies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.
»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»