Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.
Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen, viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan äänettömästi huoneesta.
Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja, joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.
Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat, ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.
»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.
Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat, sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin kuin hän.
Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette, ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.
Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä kantapäähän.
Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy pieluksien sekaan.
Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin hän herpaantuu ja lepää hiljaa.