Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi, joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään, mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään sohvaan.
Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.
»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.
Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana olevaan kylpyhuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.
Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.
Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.
Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma, että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.
Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt, tahi jos näki, ei ymmärtänyt.
Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys, joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä — saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.