Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä. Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen menestymismahdollisuuksiinsa nähden.
Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä, joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.
»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani, sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin teen sen kovin mielelläni.»
Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin. Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt paljoakaan tukemaan häntä.
»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette voi tehdä mitään.»
»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin. Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä; hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui, nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.
Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän olisi välittänyt.
Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.
Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.
Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet. Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille, ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.