Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.
Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut — vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita vuosia.
»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut. »Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen kohdalle.»
Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin. Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä huolehtinut.
Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa olisi saattanut puhua.
Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki, oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.
Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja, keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?
Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt avioliittoon.
Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.
»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille jotakin, mikä virkistää teitä.»