Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä virkkanut mitään.
»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies vihdoin.
Tyttö pudisti päätään.
»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.
»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa, Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»
»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö. »Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon, että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»
»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä, mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin — mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»
»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden. Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille, että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»
»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.
* * * * *