Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.
»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.
»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.
»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja perustaa oma koti.»
»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.
»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona», esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»
»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.
»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua», valitti poika nyreissään.
»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini tuettavaksi?»
»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi halventavasti äidistäni.»