Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.
»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.
Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.
»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella niitä, milloin minulla on aikaa.»
Custer Pennington nyökkäsi.
»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»
»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti kuin tavallisesti?»
Pennington pudisti päätään kieltävästi.
»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän, Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»
Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies. Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin komennettavana.