Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa. Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.
»Hei, Allen!» hän virkkoi.
Mies nyökkäsi.
»Mikä hätänä?» hän kysyi.
»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.
»No?»
»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»
»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan. Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan, poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»
Evans nyökkäsi.
»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»