»Kuka niin sanoo?»
»Minä sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi, kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on puhumista?»
Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.
»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on — mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»
Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.
»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta burrojen selässä öiseen aikaan!»
Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.
»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.
»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä rajallamme! Milloin tulette?»
»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon kuluessa myynyt — onko selvä?»