»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»
»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.
»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»
Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä hymyilemästä.
»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö. »Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä viisikolmatta vuotta!»
Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen arkihuoneeseen.
»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.
»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»
»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.
»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»