»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani ei sitä voisi!»
Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. Hänen poikansa ei voinut menetellä väärin!
Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.
Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva, pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja, jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.
Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.
Nuori mies laski kirjansa syrjään.
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.
Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon. Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»
Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko — kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.