Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi, hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen mieltään happameksi.
Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin hellälle sydämelle.
Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija, joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.
Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt. Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.
* * * * *
Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.
Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!
Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti, poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.
Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta, jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa. Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.
Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille, etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.