»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella. Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»
Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia. Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse. Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen paraspalkkaiseksi henkilöksi.
Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.
»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.
»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.
Mies pudisti päätään.
»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»
Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui, kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa. Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.
Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.
»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.