»Ehdottomasti», oli vastaus.
Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa. Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa. Mutta voisiko hän tehdä sen?
Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.
»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon väkeä, eihän?»
»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii, niin järjestän kaikki kuntoon heti.»
Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi. Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.
Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.
* * * * *
Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita, hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten ennen.
Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen näköisenä.