»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.
Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen, oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa, mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos se empi.
Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana, pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.
Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin, kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati viheriöiviä tammia.
Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti takaisin talolle.
Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla. Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen selkoa polusta.
Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten luokse.
»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin, että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»
Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille suunnitelmansa.
»Ymmärrättekö?» hän kysyi.