Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen merkitystä.
»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa — tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.» Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»
»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.
»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö. »Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta, milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»
»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!
Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»
Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta itsekseen.
»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi», ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»
Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.
Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia. Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin äidinrakkauden eteen.
Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki sen ja juoksi alakertaan.