Mies epäili yhäti.
»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»
»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän lisäsi, huoahtaen väsyneesti.
»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä palaat — minä pidän siitä huolen!»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.
»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli siellä hiukan — ehkä pari annosta.»
»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»
»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?» kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin minun kuin sinunkin!»
»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä? Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»