»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.
»En.»
»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle tieto?» huomautti toinen.
»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.
»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.
»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta tahranneeni häntä.»
Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.
»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä? Hän tulee kyllä takaisin!»
Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt muassaan.
Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut, luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.