»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»
Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään. Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.
Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän epäluuloisen miehen kuin Crumbin.
»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine tavaroineen.»
Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä, kummastelevaa ilmettä.
»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»
»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.
On hyödytöntä —»
Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen peruuttaa sanojaan.
»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan. »Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen selittää.»
»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille puhelimitse ilmoititte.»