XIII.
Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun puettu mies.
»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»
Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti häntä.
»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»
Mies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.
»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»
Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä.
Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen, sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että sen saattoi melkein huomata päältä päin.
»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.