»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki, mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»
He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.
»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas», virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»
He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.
Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut, vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet, pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.
Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui, tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua, repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään, ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan oleva pieni, musta kotelo.
Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.
Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta. Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.
Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta kirkunaksi.
»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»