»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven jälkeensä.
Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen ihoruiskuun.
Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen takaa hän näki äitinsä kasvot.
»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä, äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät siellä aivan yksin — kuolleena!»
Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi. Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.
Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen, ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.
»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»
»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.
»Ei — sen teki isäni.»
»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»