»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että kykenemme tekemään niin vähän.»
»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»
»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein hieno nainen.»
Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.
Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.
»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»
Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.
»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.
Tyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.
»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»
Rouva Pennington naurahti.