»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»
»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään», vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»
»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua vastaan. Kuinka niin?»
»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee, ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de Montfort on mukana.»
»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»
Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin paholaisen kaamea merkki.
Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.
Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen, tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan hajaantumiskäskyjään.
Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä, niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä, milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.
Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista, rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet, lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.