Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan, jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja kuninkuuttamme —
Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä hallitusvuotenamme.
Henrik Rex.
»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn, »sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.
Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti henkipatto iski miekan hänen kädestään.
Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.
Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä kohteliaampi kieli.
Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden, ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.
Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen, mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta kapinallisia ylimyksiä vastaan.
Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto, joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä, vaan myöskin suurta rakkautta.