»Haluaisin lainata tuon kultaisen vadin, mylord. Se tai sen sijasta toinen komeampi palautetaan teille.»
Leybourn nyökkäsi myöntävästi, ja Norman of Torn kääntyi lausumaan muutamia käskysanoja eräälle miehistään.
Mies otti Peter of Colfaxin pään lattialta ja pani sen kultavadille.
»Kiitän teitä, sir Roger, vierasystävyydestänne», sanoi Norman of Torn, kumartaen hänelle ja lumouksen vallassa oleville vieraille. »Hyvästi!» Sitten Norman of Torn jäljessään sotilaansa, joista yksi kantoi Peter of Colfaxin päätä kultaisella vadilla, poistui tyynesti salista ja koko linnasta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.
Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä tunsi kunniantuntonsa vaativan.
Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti isäkseen.
Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja kestävyys.
Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa, mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä, isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.