Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana, milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä vuotta.
Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein hornamainen miekkailutaito.
Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi upea-asuista ritaria.
Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä, ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti henkipatto.
»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»
»Oletteko te prinssi Filip Ranskasta?» kysyi Norman of Torn.
»Kyllä; mutta kuka te olette?»
»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.
»Kyllä, jos se mitenkään kuuluu teihin», vastasi Filip lyhyesti.
»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»