»Hiljaa, hiljaa!» keskeytti pieni, vanha nainen. »Sinua vaivaa hammassärky, ja sentähden täytyy kasvojesi ympärille kietoa paljon riepuja. Ja kuule! Jos joku kysyy sinulta, minkä tähden kasvosi on siten kiedottu, pitää sinun sanoa, että hampaitasi pakottaa. Jollet tee, kuten käsken, ottavat kuninkaan miehet meidät kiinni, ja meidät hirtetään, sillä kuningas vihaa meitä. Jos vihaat Englannin kuningasta ja rakastat henkeäsi, niin tee, kuten käsken!»
»Minä vihaan kuningasta», vakuutti pikku poika. »Sentähden tottelen käskyäsi.»
Niinpä he sinä iltana lähtivät pitkälle matkalleen pohjoiseen päin, Derbyn kunnaita kohti. He taivalsivat useita päiviä, ratsastaen kahdella pienellä aasilla. Outoja näkyjä vilisi päivisin pikku pojan silmien edessä, joka ei muistanut mitään muuta kuin alastoman, lontoolaisen ullakkokotinsa ja Lontoon lokaiset kujat, joilla hän oli liikkunut ainoastaan öisin.
He samosivat kauniiden, puistomaisten niittyjen ja synkkien, peloittavien metsien halki, silloin tällöin sivuuttaen vähäisiä kyliä, joissa oli olkikattoisia majoja. Joskus he näkivät maantiellä aseistettuja ritareja joko yksin tai pieninä seurueina, mutta lapsen kumppanin onnistui aina pujahtaa suojaan tiepuoleen siksi aikaa, kunnes tuimat ratsastajat olivat menneet ohitse.
Kun he kerran olivat piilossa tiheässä metsässä pienen aukeaman laidassa, jonka halki maantie koukerteli, näki poika kahden ritarin saapuvan aukeamalle, toisen toiselta, toisen toiselta taholta. Hetkiseksi he seisauttivat ratsunsa ja silmäilivät toisiaan äänettöminä; ja sitten toinen, kookas, mustaan rauta-asuun puettu, mustalla oriilla ratsastava ritari huusi toiselle jotakin, mitä poika ei erottanut. Toinen ritari ei vastannut mitään, nojasi vain keihäänsä reittänsä vasten ja ratsasti kärki alhaalla mustaa vastustajaansa kohti. Kymmenkunta askelta heidän isot sotaorhinsa ravasivat verkkaisesti toisiaan kohti, mutta äkkiä ritarit kannustivat ne täyteen laukkaan, ja kun nämä kaksi rautapukuista miestä, joiden ratsuillakin oli rautaiset suojukset, ennättivät aukeaman keskelle, törmäsivät he vinhaa vauhtia ratsastaen vastakkain hirvittävän rajusti.
Mustan ritarin keihäs tärähti suoraan vihollisen niinipuiseen kilpeen, valtavan, mustan oriin järkyttävä paino syöksähti harmaata ratsua vastaan, joka kellahti ratsastajineen maantien tomuun. Kaksintaistelusta oli ilmeisesti tullut hirveä loppu jo ensi rynnistyksessä. Mustan vauhti kiidätti sitä viisikymmentä askelta kaatuneen ratsastajan ohitse, ennenkuin voittaja sai sen pysäytetyksi; sitten musta ritari kääntyi tarkastamaan, millaista tuhoa hän oli tehnyt. Harmaa hevonen parhaillaan kompuroi pökertyneenä pystyyn, mutta sen rauta-asuinen ratsastaja virui hiljaa ja liikkumatta paikallaan.
Kypärinsilmikko avattuna musta ritari ratsasti takaisin voitetun vihamiehensä kupeelle. Hänen huulillaan väikkyi julma hymy, kun hän kumartui pitkänään viruvan hahmon puoleen. Hän puheli ilkkuvasti, mutta vastausta ei kuulunut; sitten hän survaisi kaatunutta keihäänsä kärjellä. Sekään ei saanut toista liikahtamaan. Kohautettuaan rautasuojuksisia olkapäitään musta ritari pyörsi ympäri ja lähti ratsastamaan maantietä pitkin, kadoten näkyvistä ympäröivän metsän synkkiin varjoihin.
Pikku poika oli lumouksen vallassa. Mitään sellaista hän ei ollut eläissään nähnyt eikä sellaisesta uneksinut.
»Kerran lähdet sinäkin liikkeelle ja teet samalla tavoin», sanoi pieni, vanha nainen.
»Onko minunkin ylläni rauta-asu ja ratsastanko isolla, mustalla oriilla?» tiedusti poika.