»Kyllä, ja sinä ratsastat Englannin teillä, käytellen tukevaa keihästäsi ja valtavaa miekkaasi ja jälkeesi tielle jätät verta ja kuolemaa, sillä joka mies on sinun vihollisesi. Mutta lähdetään! Meidän täytyy ehättää taipaleelle.»
He ratsastivat edelleen jättäen kuolleen ritarin virumaan siihen, mihin hän oli kaatunut, mutta lapsen muistissa säilyi aina se, mitä hän oli nähnyt, ja hän ikävöi sitä aikaa, jolloin hän olisi yhtä kookas ja väkevä kuin hirvittävä musta ritari.
Heidän eräänä toisena päivänä ollessaan piilossa autiossa hökkelissä välttääkseen tavaroineen ylämaahan päin matkaavan kauppakaravanin huomiota he näkivät joukon rosvoja syöksyvän esiin suojaisten pensaiden takaa maantien vastaiselta laidalta ja karkaavan yllätettyjen, puolustuskyvyttömien kauppamiesten kimppuun.
He olivat ryysyisiä, parrakkaita, eriskummaisen näköisiä roikaleita; useimmilla heistä oli aseina nuijia ja tikareja; joillakuilla oli kaaripyssy. Säälimättä he ahdistivat sekä vanhoja että nuoria, iskien heidät kylmäverisesti kuoliaiksi, vaikka he eivät olisi vastustaneetkaan. Ne karavanin jäsenet, jotka pääsivät pakoon, pakenivat; muut jäivät kuolleina tai kuolevina maantielle rosvojen rientäessä tiehensä saaliineen.
Aluksi lapsi oli kauhun tyrmistämä, mutta kun hän kääntyi pienen, vanhan naisen puoleen, toivoen myötätuntoa, näki hän vanhuksen huulilla tuiman hymyn. Viimemainittu huomasi lapsen kauhuisen ilmeen.
»Ei se ole mitään, poikani. Vain englantilaisia koiria hätyyttämässä englantilaisia sikoja. Kerran sinä hätyytät niitä molempia — ne soveltuvat ainoastaan tapettaviksi.»
Poika ei vastannut mitään; mutta hän ajatteli aika paljon näkemänsä johdosta. Ritarit olivat julmia toisilleen — köyhät olivat julmia rikkaille — ja heidän vaelluksensa jokainen päivä oli teroittanut hänen lapsenmieleensä, että jokaisen täytyy olla hyvin julma ja kova köyhille. Hän oli nähnyt heitä heidän kaikissa murheissaan, surkeudessaan ja puutteissaan — pitkänä, hajanaisena jonona, joka ulottui koko matkan Lontoon kaupungista saakka. Heidän köyristyneet selkänsä, heidän surkeat, laihat vartalonsa ja heidän toivottomat, surulliset kasvonsa todistivat, kuinka väsyttävän kurja heidän olemassaolonsa oli.
»Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan onnellista ihmistä?» pamautti hän kerran vanhalle naiselle.
»Vain se mies, joka heiluttaa valtavinta miekkaa», vastasi vanha nainen. »Olet nähnyt, poikani, että kaikki englantilaiset ovat petoja. He karkaavat toistensa kimppuun ja surmaavat toisiaan mitättömistä aiheista ja ihan aiheettomastikin. Vanhemmaksi tultuasi lähdet liikkeelle ja surmaat heitä kaikkia, sillä jollet sinä tapa heitä, tappavat he sinut.»
Oltuaan päiväkausia väsyttävällä matkalla he vihdoin saapuivat vähäiseen, kukkuloiden välissä sijaitsevaan kylään. Siellä myytiin aasit ja ostettiin roteva hevonen, jolla he molemmat ratsastivat epätasaiseen, peloittavaan seutuun, kauas valtateiltä, kunnes he eräänä iltana lähestyivät rappeutunutta linnaa.