Uhkaavat muurit kohosivat korkeina kuutamoista taivasta vasten, ja siinä kohdassa, jossa osa kattoa oli sortunut, teki kylmä, kapeiden, lasittomien ikkunoiden lävitse paistava kuu valtavan rakennuksen sen näköiseksi kuin se olisi ollut suunnaton, monisilmäinen, aution maailman pinnalla kyyröttävä hirviö, sillä missään muualla ei näkynyt muita asutuksen merkkejä.
Tämän synkän rykelmän edustalla matkalaisemme laskeutuivat ratsailta. Pikku poikaa kammotti, ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa temmelsi hurjasti heidän jalkaisin lähestyessään rapistuvaa varustusta, taluttaen hevosta jäljessään. Ulkomuurin pimeästä varjosta he siirtyivät kuutamoiselle sisäpihalle. Sen toisesta päästä vanha nainen löysi entiset tallit, ja sinne hän salpasi hevosen yöksi lahonneilla lankuilla, kaataen sille mitan kauroja lattialle sen selässä roikkuneesta säkistä.
Sitten hän meni edellä linnan synkkään pimentoon, valaisten tietä lepattavalla männynoksakimpulla. Kauan käyttämättä olleet, vanhat lattiapalkit kitisivät ja narisivat heidän askelistaan. Äkkiä kuului kynnekkäiden käpälien juoksuääntä heidän etupuoleltaan, ja heidän ohitseen sujahti punainen kettu, pyrkien vimmaisen pelokkaana öisen ulko-ilman vapauteen.
Pian he saapuivat suureen saliin. Vanha nainen työnsi auki vankan, kirskuvilla saranoilla kääntyvän oven ja valaisi himmeästi valtavaa, avaraa huonetta kehnon soihtunsa heikoilla säteillä. Heidän varovasti astuessaan sisälle nousi hienoa tomua pieninä tuprahduksina kauan mädäntyneistä, heidän jalkojensa alla murenevista pehuista. Tavattoman iso lepakko kaarteli huimasti ilmassa siipiensä äänekkäästi lepattaessa, ilmeisesti paheksuen tätä karkeata tunkeutumista. Outoja yöeläviä juosta piipersi tai kiemurteli seinillä ja lattialla.
Mutta lapsi ei pelännyt. Pelko ei ollut kuulunut vanhan naisen oppisuunnitelmaan. Poika ei tuntenut sen sanan merkitystä, eikä hän myöhemminkään koko elämänsä aikana kertaakaan kokenut sitä tunnetta. Lapsellisen innokkaasti hän seurasi kumppaniaan tämän tarkastaessa huoneen sisustaa. Se teki vieläkin valtavan vaikutuksen. Poika taputti käsiään riemusta katsellessaan kauniisti kaiverrettuja ja laudoitettuja seiniä ja tammilankkuista laipiota; sen olivat savustaneet melkein mustaksi soihdut ja öljylamput, jotka olivat valaisseet salia menneinä päivinä, ja niitä olivat epäilemättä auttaneet ne halkoroihut, jotka olivat palaneet salin kahdessa suunnattomassa takassa pitkän pöydän ääressä usein aamutunneille asti istuneiden ylimyskemuilijain hilpeän joukon hauskuudeksi.
Tänne he majoittuivat. Mutta kumaraharteinen, vanha nainen ei enää ollut vanha nainen — hän oli muuttunut suoraryhtiseksi, jänteväksi, vilkasliikkeiseksi vanhaksi mieheksi.
Pikku pojan kasvatus jatkui — ranskankieltä, miekkailua ja englantilaisvihaa — samaa vuodesta vuoteen ja lisäksi ratsastustaitoa hänen täytettyään kymmenen vuotta. Tähän aikaan alkoi vanhus opettaa häntä puhumaan englanninkieltä, mutta tahallisesti ja hyvin selvästi ranskanvoittoisesti. Koko elämänsä aikana ei poika nyt muistanut puhelleensa kenenkään muun kuin holhoojansa kanssa, jota hänet oli neuvottu nimittämään isäksi. Eikä pojalla ollut minkäänlaista nimeä — hän oli vain »poikani».
Hänen elämänsä Derbyn vuoristossa täyttivät niin tarkoin hänen kasvatuksensa ankarat, rasittavat velvollisuudet, ettei hänellä ollut paljoakaan aikaa ajatella olemassaolonsa outoa yksinäisyyttä; eikä hän todennäköisesti kaivannut omien ikäkumppaniensa seuraa, josta hänellä ei ollut kokemuksia ja jota hänen senvuoksi tuskin voi otaksua kaihonneen tai ikävöineen.
Viisitoistavuotiaana nuorukainen oli suurenmoinen miekkailija ja ratsastaja ja halveksi perinpohjaisesti kipua ja vaaroja — mikä oli pienen vanhuksen häntä harjoittaessaan omaksumien sankarillisten menettelytapojen tulos. Usein he harjoittelivat partaveitsenterävillä miekoilla ilman varuksia ja minkäänlaisia suojalaitteita.
»Vain siten», oli vanhuksen tapana sanoa, »voi sinusta tulla säiläsi ehdoton ohjaaja. Sinun täytyy oppia käsittelemään asettasi niin hienosti, että osaat hipaista vastustajaasi mielesi mukaan ja niin kevyesti, jos niin haluat, että säiläsi kärki, joka on täydelleen mestarinkäden määräysvallassa, saattaa pysähtyä ennen kuin se raapaisee naarmuakaan.»