Mutta harjoituksissa sattui useita tapaturmia, ja sitten heistä toinen tai molemmat aina hoitelivat haavojaan muutamia päiviä. Siten verta kyllä usein vuoti kummaltakin, mutta harjoitus kehitti pojasta pelottoman miekkailijan, joka hallitsi säiläänsä niin hyvin, että hän kykeni keskeyttämään piston sentimetrin murto-osan päässä tavoittamastaan kohdasta.
Viisitoistavuotiaana hän oli hyvin väkevä, suoraryhtinen ja komea nuorukainen, ulkoilmaelämän ahavoittama ja karkaisema, harvasanainen, sillä hänellä ei ollut muita puhekumppaneita kuin vaitelias vanhus; hän vihasi englantilaisia, sillä se viha oli hänelle opetettu yhtä perinpohjaisesti kuin miekkailutaito, puhui ranskaa sujuvasti ja englantia kehnosti — ja odotti maltittomasti sitä päivää, jona vanhus lähettäisi hänet maailmalle varustettuna kalahtelevalla sotisovalla, keihäällä ja kilvellä taistelemaan Englannin ritarien kanssa.
Näihin aikoihin sattui hänen yksitoikkoisessa elämässään ensimmäinen tärkeä keskeytys. Kaukana alhaalla sillä kivikkopolulla, joka toi laaksosta Derbyn kunnaiden välitse raunioituneeseen linnaan, hoputti kolme aseistettua ritaria myöhään eräänä koleana, syksyisenä iltapäivänä väsyneitä ratsujaan eteenpäin. Syrjässä valtatieltä ja etäällä kaikista asumuksista he olivat havainneet linnan tornit kunnaiden välisen aukeaman lävitse ja kannustivat nyt hevosiaan sitä kohti saadakseen ruokaa ja suojaa.
Mutkitteleva tie toi heitä yhä ylemmäksi kunnaille, ja äkkiä he ilmestyivät linnan muurien juurella avautuvalle ylängölle. Siellä kohtasi heidän katseitaan näky, joka sai heidät seisauttamaan ratsunsa ja katselemaan ihailevina. Ylängöllä heidän edessään kamppaili poika syöksähtelevän, pystyyn kavahtelevan, hornamaisen rajun, mustan hevosen kanssa. Vimmaisen raivokkaasti potkien ja purren se yhäti koetti pudistaa itsestään irti tai vahingoittaa joustavaa hahmoa, joka oli takertunut sen lapoihin tiukasti kuin iilimato.
Poika oli maassa. Hänen vasen kätensä puristi tuuheata harjaa; oikea käsivarsi oli painettu eläimen sään kohdalle, ja oikea käsi veti yhä tiukemmalle nuoraa, jonka hän oli kiinnittänyt surmansilmukalla hevosen turvan ympärille. Nyt musta ratsu kavahti takajaloilleen ja pyörähti, pieksäen etukavioillaan ja tavoittaen purra, suoraan nuorukaiseen päin, mutta vikkelä hahmo pyörähti sen mukana — aina parhaiksi jättiläiskokoisen lavan takana — ja tiukkasi kaarevaa kaulaa yhä kauemmaksi oikealle.
Syöksähdellessään voimakkailla ponnahduksilla sinne tänne eläin raahasi poikaa muassaan, mutta sen kaikki valtavat ponnistukset eivät jaksaneet irroittaa pojan otetta harjasta ja säästä. Äkkiä se kavahti pystysuoraan ilmaan, temmaten nuorukaisen mukaansa, ja jalat kiukkuisesti harallaan heittäytyi sitten selälleen maahan.
»Se kuoli!» kiljaisi muuan ritareista. »Se surmaa vielä pojankin,
Beauchamp.»
»Ei!» huudahti puhuteltu. »Katsohan! Se on taaskin pystyssä, ja poika on edelleenkin takertunut siihen yhtä tiukasti kuin sen oma musta talja.»
»Se on totta», myönsi toinen, »mutta hän on menettänyt koko voittonsa, nuora on jälleen höllällä — hänen täytyy suorittaa koko kamppailu uudelleen alusta alkaen».
Ja niin jatkui kamppailu taaskin samalla tavoin kuin aikaisemmin; poika kiskoi jälleen jäntevää kaulaa hitaasti oikealle, eläin rimpuili ja hirnui ikäänkuin olisi ollut tuhannen paholaisen riivaama. Hevosen pään taivuttua yhä kauemmaksi poikaa kohti hän kymmenkunta kertaa hellitti otteensa harjasta ja kumartui vikkelästi tavoittamaan vasemman jalan vuohista. Kymmenkunta kertaa hevonen ravisti irti uuden otteen, mutta vihdoin poikaa onnisti, polvi taipui, ja kavio kiskottiin kyynärtaipeeseen.