»Ratsasta suoraan tuonne jokitielle, kääntyen ensimmäistä polkua myöten oikealle, ja sinne ehdittyäsi käänny uudelleen oikealle ja ratsasta pohjoiseen pitkin joenvartta — et voi eksyä tieltä — se on yhtä selvä kuin nenä kasvojesi edessä.» Ja sen sanottuaan vanhus kääntyi mennäkseen sisälle linnaan.
»Odotahan, vanhus!» huusi ritarien puhemies. »Aurinko on nyt ihan laskemaisillaan, eikä meitä haluta maata ulkosalla enää tätä yötä, kuten viime yön makasimme. Viivymme senvuoksi luonasi huomisaamuun saakka voidaksemme sitten lähteä virkistyneinä jatkamaan matkaamme levänneillä ratsuilla.»
Vanhus nurisi ja vei perin vastahakoisesti heidät sisälle antaakseen heille ruokaa ja yösijan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä vieraat olisivat nauttineet hänen vieraanvaraisuuttaan väkisin, jollei hän olisi sitä vapaaehtoisesti luvannut.
Vierailtaan vanhus ja poika saivat jonkun verran tietoja Derbyn kunnaiden ulkopuolella vallitsevista oloista. Vanhus ilmaisi vähemmän mielenkiintoa kuin tunsi, mutta vaikka pojan kuulemat nimet olivat hänestä ihan merkityksettömiä, tuntuivat hänestä kertomukset kreivien ja paroonien, piispojen ja kuninkaan ihmeellisistä puuhista merkilliseltä tarulta.
»Jollei kuningas paranna tapojaan», virkkoi eräs ritareista, ajamme koko hänen kirotun laumansa ulkomaalaisia verenimijöitä mereen.
»De Montfort on sanonut sen hänelle kymmenkunta kertaa, ja kun me kaikki, sekä normannilaiset että saksilaiset ylimykset, olemme nyt olleet koolla ja tehneet keskinäisen suojelusopimuksen, täytyy kuninkaan totisesti oivaltaa, että verukkeiden aika on mennyt ja että, jollei hän tahdo kansalaissotaa, hänen täytyy pitää ne lupaukset, joita hän niin liukkaasti antaa, rikkomatta niitä heti, kun de Montfort kääntää hänelle selkänsä.»
»Hän pelkää lankoaan», keskeytti toinen ritari, »vieläkin pahemmin kuin piru pelkää vihkivettä. Olin hänen majesteettinsa saattueessa, kun hän joitakuita viikkoja sitten liikkui Thamesilla kuninkaallisessa huvipurressa. Meidät yllätti niin raju ukkosilma kuin olen ikänäni nähnyt, ja kuningas oli sen tähden niin lopen peloissaan, että käski laskea maihin Durhamin piispan palatsin rantaan, jonka kohdalla silloin olimme. De Montfort, joka majaili siellä, tuli Henrikiä vastaan, osoittaen kaikkea asianmukaista kunnioitusta, ja huomautti: 'Mitä pelkäätte enää, sire, kun myrsky on mennyt ohitse?' Ja mitä arvelet sen vanhan 'vahasydämen' vastanneen? Niin, yhäti vapisten hän sanoi: ’todellakin pelkään jyrinää ja salamaa pahasti, mutta kautta Jumalan käden, sinä saat minut pahemmin vapisemaan kuin kaiken taivaan ukkonen!'»
»Otaksuttavasti», pisti tuikea vanhus väliin, »on de Montfort jollakin tavoin saanut kuninkaan valtaansa. Näyttääkö hän mielestänne yhtä korkealta kuin itse hallitsijakin?»
»Ei suinkaan», kivahti vanhin ritari. »Simon de Montfort työskentelee ainoastaan Englannin hyväksi — ja luulen, ei, tiedän, että hän olisi ensimmäisenä valmis tarttumaan aseisiin pelastaakseen valtaistuimen Henrikille. Hän vain taistelee kuninkaan kehnoja ja ahnaita neuvonantajia vastaan, ja jos hänen täytyykin näennäisesti uhitella kuningastakin, tekee hän sen ainoastaan pelastaakseen Henrikin horjuvan valtaistuimen lopullisesti romahtamasta. Mutta tulimmainen, kuinka kuningas häntä vihaa! Yhteen aikaan näytti siltä kuin saattaisi syntyä pysyvä sovinto, kun de Montfort vuosikausia pienen prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen uhrasi paljon aikaansa ja omia varojaan, etsiessään kaikkialta maailmasta pikku miekkosta, josta hän piti ylettömästi. Tämä hänen osoittamansa uhrautuva harrastus sai useiksi vuosiksi kuninkaan ja kuningattaren hänelle suopeiksi, mutta viime aikoina hänen hellittämätön vastustuksensa, kun he jatkuvasti ja ylettömästi tuhlaavat kansallisomaisuutta, on taaskin kovettanut heidät häntä kohtaan.»
Vanhus kävi levottomaksi, kun keskustelu uhkasi kääntyä sellaiselle tolalle, lähetti nuorukaisen jollakin tekosyyllä pois huoneesta ja poistui itsekin valmistamaan illallista.