»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia joidenkuiden näiden nimessä?
»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.
»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.
»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää, ja se on hamppuisen nuoran alapää.»
»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas, urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne. Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä, Norman of Torn?»
Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.
»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen houkutteleva.»
Ja se syy oli Bertrade de Mortfort.
YHDEKSÄS LUKU
Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.