»Kyllä, mylord.»
»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne. Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»
»Kyllä, mylord.»
»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille määräykseni!»
»Kyllä, mylord. Milloin lähdemme?»
»Heti. Saatte mennä.»
* * * * *
Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de Montfort pysyi lujana.
»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär, saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan puolustusväestä voitiin luovuttaa.
Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja luottaa ratsujensa vaistoon.