Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja viuhuvassa myrskyssä.
Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa. Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja surmatuiksi.
Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti ripeätä vauhtia ajamaan takaa.
Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.
Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan. Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.
Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.
Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.
Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa, eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.
Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.
Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.