»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»
»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani puuhassa.»
Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään Colfaxin linnan suunnalle.
Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut, muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti haavoitettuina ja valittivat.
Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan Tornia kohti.
»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja Leicesterin sukujen kesken».
Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.
Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan häntä kotiin.
Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun, joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan myrskyyn päin.
»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan edelleen Stutevillia kohti.