»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»
Thandar pudisti päätään.
»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä rakastan sinua.»
Nyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.
»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse — antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä — jota hän sanoo rakastavansa.»
Thandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».
»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani, ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara, sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen, »olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».
Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.
Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.
Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.